Miksi pelataan?

Tarkoitus on saada tuntumaa aikalaisten maailmankuvaan. Ymmärtää, miksi asioihin suhtaudutaan tavalla joka on niin poikkeava nykyisestä. Ymmärtää syitä menneen ajan ihmisten tapaan käsittää maailma ja toimia siinä. Väline tähän on hahmo omine motiiveineen, haaveineen ja pelkoineen. Peli on täyttänyt tarkoituksensa, jos se pystyy luomaan tunteen siitä, millaista ehkä oli olla palkollinen 1700-luvun lopun maaseudulla. Ja jos se siinä sivussa on viihdyttävä ja jännittäväkin, niin aina parempi.

Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että realistinen lähestymistapa on toivottava. Kylän papille voi kyllä vittuilla julkisesti, mutta silloin on oltava myös valmis kohtaamaan muun kylän taholta tulevat sosiaaliset sanktiot. Ajan yhteiskunnassa vallitsi selvä paremmuusjärjestys ja tämä oli ihmisille itsestäänselvyys. Hahmolla saattaa olla omia mielipiteitään asiasta, mutta ylempää totellaan. Aina. Tottelemattomuudesta hierarkiassa korkeammalla olevalla on täysi oikeus rangaista alempaansa ja ainoastaan räikeimmät ja selvästi epäoikeudenmukaisimmat rangaistukset voivat herättää muissa paheksuntaa. Jos jätät noudattamatta isännän tai emännän käskyä hakea vettä ja saat selkääsi, olet rangaistuksesi täysin ansainnut.

On myös erittäin toivottavaa, että pelaajat osallistuvat pelin kulkuun tuomalla esiin omia ideioitaan ja ehdotuksiaan. Pelissä voi hyvin pistää liikkeelle hahmon kirkolla kuuleman juorun naapurikylän Saimista, joka teki aviottoman lapsen isäntänsä kanssa. Tieto on kuulopuhetta ja voi hyvinkin olla totta. Pelijohtajalla on kuitenkin viime kädessä oikeus päättää huhun todenperäisyydestä, jos se on täydessä ristiriidassa juonien kanssa. Ja jos jokin asia jäi epäselväksi tai jostain pitäisi saada enemmän tietoa, niin blogiin vaan maininta siitä. Pelin tapahtumien kommentointi blogissa on myös toivottavaa.

Kyläyhteisöstä ja työnteosta

Kylä oli hajanainen yhteisö, jossa talot sijaitsivat itäsuomalaisen tavan mukaan pienen matkan päässä toisistaan. Pelin kylä koostuu tietyllä alueella olevista taloista, jotka ovat keskimäärin 20 minuutin kävelymatkan päässä toisistaan. Lähimpään kylään on puolen päivän matka ja tie kulkee korpimetsän läpi. Naapurikylään ei kuitenkaan ihan noin vain lähdetty, siitä piti huolen oman talouden ylläpitoon tarvittu työmäärä.

Päivät ovat työntäyteisiä ja tehdyllä työllä pidetään väki hengissä vielä tulevaisuudessakin, eli työtä oli paljon ja se oli kovaa. Päivä alkoi yleensä siinä neljän maissa aamulla ja takaisin nukkumaan päästiin yhdeksän-kymmenen maissa. Suurin osa tällä välillä kului työn parissa, vapaata aikaa oli vasta illalla kun tärkeimmät hommat olivat valmiina.

Työn sisällön voisi määritellä seuraavasti: jos halusi leipää, täytyi ensin kyntää pelto, hankkia siemenet ja kylvää ne, korjata sato ja työstää se leivottavaan muotoon sekä paistaa lopputulos. Lihan saamiseksi pöytään piti ensin kasvattaa teuraseläin, tappaa se ja ottaa talteen kaikki hyödynnettävät osat. Ja jos halusi vielä elää talven yli, oli ruokatarpeita varattava suuri määrä ja säilöä ne sekä rakennettava tilat asumiseen ja säilyttämiseen. Kaiken tämän voi toki tehdä yksinkin, mutta on huomattavasti helpompaa jos työ jaetaan useamman ihmisen kesken.

Omavaraisuus oli avainsana, mutta vastaan tuli tilanteita joissa siihen ei kyetty. Tällöin astui kuvaan kyläyhteisön isoin etu eli naapuriapu. Jos jotain ei omasta taloudesta löytynyt tai ei siellä osattu tehdä, voi kysyä naapurista. Apua annettiin yleensä kernaasti, sillä kitsaus saattoi jonain päivänä kostautua jos avuntarve sattui omalle kohdalle ja tämän tiesivät kaikki.

Työnteko oli velvollisuus, josta vain harva ihminen oli vapaa. Talottomat ja vailla omaa tulonlähdettä olevat olivat palveluspakon alaisia eikä palvelupaikasta lähdetty niin vain kuten aiemmasta entrystä voi lukea. Jos ei ollut kattoa pään päälle, oli vastassa loputon korpimetsä, kaupungin köyhäintalo tai toivo siitä, että joku ottaisi taloonsa loiseksi. Loinen tai loismies oli siis toisen taloudessa asuva ihminen, joka ei maksanut vuokraa mutta teki tilan töitä elatuksensa korvaukseksi. Palvelijat erosivat loisista sillä, että heille maksettiin palkkaa elatuksen lisäksi.

Yhteisö vaikutti myös tiedonsaantiin, kun puhelimia ei ollut ja postikin toimi nykyistä pienemmässä ja epävarmemmassa mittakaavassa. Kylillä ja sunnuntaikirkossa sana kiersi ja varsinkin kirkko oli tärkein kanava virallisten tiedotusten päätymisessä rahvaalle. Epävirallisemmat, ihmisiä ja arjen tapahtumia koskevat asiat puhuttiin sitten naapureiden kesken.

Jotta yhteisö toimisi, on sillä oltava omat sääntönsä ja norminsa, joiden noudattamista se sitten valvoo tiukasti. Individualismi ei vielä tuohon aikaan ollut nostanut päätään ja usko Jumalaan oli itsestäänselvyys, joten ihmiset olivat yksi yhteisö Herran silmien edessä ja yhden töppäily saattoi tuoda rangaistuksen kaikkien päälle. Jumalahan antaa sateen langeta maahan ja sade on elinehto viljan kasvulle ja sadolle. Jos Jumala siis rangaistukseksi ei anna sataa, ovat kaikki pulassa. Rangaistuksen aiheuttaja pyrittiin siis palauttamaan hyvin nopeasti oikealle polulle, vaikka voimakeinoin.

Tälläisessa yhteisössä oli siis tärkeää, että se mikä näkyi muille oli kunnollista ja hyväksyttävää. Huono tai epäilyttävä maine hankaloitti kanssakäymistä muiden kanssa, ja kuten jo ylempänä on mainittu, tieto siitä että voi turvautua muihin teki yleensä niin epävarmasta elämästä hitusen varmempaa.

Yhteiskunnan rakenne ja faktoja palveluksesta

Peli sijoittuu reformaation läpikäyneeseen Suomeen, joka oli osa Ruotsia. Valtio ja kirkko yhdessä määräsivät laeista ja elämänmallista yleensä. Ihmisille opetettiin pienestä pitäen kristinoppi, yhteiskuntajärjestys ja maailmankäsitys ja tätä oppia valvottiin tiukalla jälkivalvonnalla (häpeärangaistukset, lukukinkerit). Keinoja tähän olivat mm. julkirippi, mustapenkki ja jalkapuu. Seurakunnan järjestystä valvoivat kuudennusmiehet, maallisissa asioissa käytettiin kihlakunnanoikeuksien lautamiehiä. Rikkeet kirjattiin ylös rippikirjaan, jossa ne säilyivät vaikka synti oli jo sovitettu. Ne kirjattiin myös todistukseen, joka piti olla muutettaessa pitäjästä toiseen. Tämä kirkkolaki oli voimassa 1860-luvulle asti.Yhteiskunta pyrittiin järjestämään niin, että jokainen kansalainen oli jonkun isännän alaisuudessa. Yleensä ihmiset olivat joko osa omaa perhettään tai palkollisina jonkun muun taloudessa. Erikoistapaukset, kuten köyhät, sairaat, orvot, mielisairaat ja muuten kyvyttömät olivat viranomaisten isännyyden alaisia. Hallitus hoiti maalliset asiat, kirkon virkamiehet hengelliset ja perhe kasvatti ja elätti kansalaista. Ihmisille iskostettiin tämä järjestys mieleen jo lapsena. Voimassa oli myös käsitys, että jokainen ihminen oli velvoitettu tekemään työtä elättääkseen itsensä ja samalla ylläpitääkseen yhteiskuntaa. Tästä seurasi palveluspakko, eli jokaisen täysi-ikäisen oli tehtävä työtä joko omassa perheessään tai toisen talossa. Vuodelta 1664 oli olemassa säädös, että renkiä tai piikaa tarvitseva ja paikkakunnalla toimettoman irtolaisen tietävä sai viedä pestirahan nimismiehelle, joka tarjosi sitä irtolaiselle. Kieltäytyminen johti rangaistukseen, pahimmillaan pakkotyöhön.

Siinä missä kuningas hallitsi valtakuntaa, hallitsi isäntä väkeään. Isäntä oli ensisijaisesti vastuussa Jumalalle, jota edusti pappi, ja toiseksi kuninkaalle jota edusti maallinen viranomainen. Isännällä oli ehdoton käskyvalta ja tähän kaikki olivat tottuneet jo lapsena. Tämän vastuulla oli koko talonsa väki, heidän käytöksensä ja moraalinsa puhtaus. Jos kävi niin, että isäntä epäonnistui velvollisuudessaan, tarttui virkavalta ongelmaan kovin ottein. Isännällä oli siis oikeus kurittaa lastaan ja alaistaan, kunhan kurituksen syyksi voitiin katsoa kaidalle tielle ohjaaminen tai huolimattoman palvelijan tapauksessa työhön ohjaaminen. Isännän tai emännän uhmaaminen oli rinnastettavissa oman vanhemman uhmaamisen, eli Mooseksen käskyjä vastaan.

Oikeudellisesti palvelija isäntäväkensä lapsi ja isäntä maksoi väestään henkirahaa valtiolle. Sopimus palveluksesta tehtiin suullisesti ja maksettiin pestiraha, jonka vastaanottaminen teki sopimuksesta sitovan. Pestaus oli sitova ja oli lailla kiellettyä maanitella toisen palvelijaa omaan palvelukseensa. Pestauspäivä oli lain mukaan mikkelinpäivä marras-lokakuun vaihteessa, palvelijoilla vapaaviikon aikana, jolloin hoidettiin myös siirtyminen uuteen taloon. Pesti oli yleensä vuoden mittainen, mutta oli myös mahdollista solmia sopimus lyhyemmäksi ajaksi esimerkiksi kiireisten töiden ajaksi. Tapana oli, että vain työstä maksetaan eli isännällä oli oikeus pidättää palkasta sairaspäivät. Irtisanomisaika oli neljä viikkoa, sen rikkomisesta seurasi pestirahan palauttaminen. Jos lähti palveluksesta kesken kaiken, joutui pestirahan lisäksi maksamaan vuoden palkan isännälle. Palveluksesta ei voinut lähteä kevyin perustein, hyväksyttäviä syitä olivat esimerkiksi elämää asiat kuin tartuntataudin vaara tai huono ruoka.