Kyläyhteisöstä ja työnteosta

Kylä oli hajanainen yhteisö, jossa talot sijaitsivat itäsuomalaisen tavan mukaan pienen matkan päässä toisistaan. Pelin kylä koostuu tietyllä alueella olevista taloista, jotka ovat keskimäärin 20 minuutin kävelymatkan päässä toisistaan. Lähimpään kylään on puolen päivän matka ja tie kulkee korpimetsän läpi. Naapurikylään ei kuitenkaan ihan noin vain lähdetty, siitä piti huolen oman talouden ylläpitoon tarvittu työmäärä.

Päivät ovat työntäyteisiä ja tehdyllä työllä pidetään väki hengissä vielä tulevaisuudessakin, eli työtä oli paljon ja se oli kovaa. Päivä alkoi yleensä siinä neljän maissa aamulla ja takaisin nukkumaan päästiin yhdeksän-kymmenen maissa. Suurin osa tällä välillä kului työn parissa, vapaata aikaa oli vasta illalla kun tärkeimmät hommat olivat valmiina.

Työn sisällön voisi määritellä seuraavasti: jos halusi leipää, täytyi ensin kyntää pelto, hankkia siemenet ja kylvää ne, korjata sato ja työstää se leivottavaan muotoon sekä paistaa lopputulos. Lihan saamiseksi pöytään piti ensin kasvattaa teuraseläin, tappaa se ja ottaa talteen kaikki hyödynnettävät osat. Ja jos halusi vielä elää talven yli, oli ruokatarpeita varattava suuri määrä ja säilöä ne sekä rakennettava tilat asumiseen ja säilyttämiseen. Kaiken tämän voi toki tehdä yksinkin, mutta on huomattavasti helpompaa jos työ jaetaan useamman ihmisen kesken.

Omavaraisuus oli avainsana, mutta vastaan tuli tilanteita joissa siihen ei kyetty. Tällöin astui kuvaan kyläyhteisön isoin etu eli naapuriapu. Jos jotain ei omasta taloudesta löytynyt tai ei siellä osattu tehdä, voi kysyä naapurista. Apua annettiin yleensä kernaasti, sillä kitsaus saattoi jonain päivänä kostautua jos avuntarve sattui omalle kohdalle ja tämän tiesivät kaikki.

Työnteko oli velvollisuus, josta vain harva ihminen oli vapaa. Talottomat ja vailla omaa tulonlähdettä olevat olivat palveluspakon alaisia eikä palvelupaikasta lähdetty niin vain kuten aiemmasta entrystä voi lukea. Jos ei ollut kattoa pään päälle, oli vastassa loputon korpimetsä, kaupungin köyhäintalo tai toivo siitä, että joku ottaisi taloonsa loiseksi. Loinen tai loismies oli siis toisen taloudessa asuva ihminen, joka ei maksanut vuokraa mutta teki tilan töitä elatuksensa korvaukseksi. Palvelijat erosivat loisista sillä, että heille maksettiin palkkaa elatuksen lisäksi.

Yhteisö vaikutti myös tiedonsaantiin, kun puhelimia ei ollut ja postikin toimi nykyistä pienemmässä ja epävarmemmassa mittakaavassa. Kylillä ja sunnuntaikirkossa sana kiersi ja varsinkin kirkko oli tärkein kanava virallisten tiedotusten päätymisessä rahvaalle. Epävirallisemmat, ihmisiä ja arjen tapahtumia koskevat asiat puhuttiin sitten naapureiden kesken.

Jotta yhteisö toimisi, on sillä oltava omat sääntönsä ja norminsa, joiden noudattamista se sitten valvoo tiukasti. Individualismi ei vielä tuohon aikaan ollut nostanut päätään ja usko Jumalaan oli itsestäänselvyys, joten ihmiset olivat yksi yhteisö Herran silmien edessä ja yhden töppäily saattoi tuoda rangaistuksen kaikkien päälle. Jumalahan antaa sateen langeta maahan ja sade on elinehto viljan kasvulle ja sadolle. Jos Jumala siis rangaistukseksi ei anna sataa, ovat kaikki pulassa. Rangaistuksen aiheuttaja pyrittiin siis palauttamaan hyvin nopeasti oikealle polulle, vaikka voimakeinoin.

Tälläisessa yhteisössä oli siis tärkeää, että se mikä näkyi muille oli kunnollista ja hyväksyttävää. Huono tai epäilyttävä maine hankaloitti kanssakäymistä muiden kanssa, ja kuten jo ylempänä on mainittu, tieto siitä että voi turvautua muihin teki yleensä niin epävarmasta elämästä hitusen varmempaa.